Yacatis Wiksu Weto ”Pontus”

6.9.2012 – 11.4.2024

Pontus KoiraNetissä

Pontus oli suloisen kömpelö muuttaessaan meille 7-viikon ikäisenä. Pentu muksahteli kumoon esimerkiksi venytellessään. Viikossa tapahtui paljon kehitystä ja huima vauhti alkoi löytyä, vaikka pentu ei vielä halunnutkaan leikkiä muiden koirien kanssa. Pikkuhiljaa yhteiset leikit alkoivat Epun kanssa – Eppuhan tykkäsi pennuista valtavasti. Pikkuinen osasi tehdä tarpeensa paperille, se meni itse lepäämään riehumisen jälkeen ja yöt sujuivat rauhallisesti. Riiviö kiskoi housunlahkeesta aivan niin kuin pennuilla tapana on. Se myös leikki mielellään kanssani. Mutta jotain kummallista pennussa oli. 

Pentu vaikutti kotiutuneen viikossa, mutta samalla käytöksessä ilmeni hankalia piirteitä. Joskus halusin saada pennun nopeasti pihalle, joten kannoin sen. Pentu oli eri mieltä, se puri, murisi ja rimpuili. Kerran jouduin menemään laastari nenässä töihin. Kynsienleikkuu muuttui hankalaksi, vaikka ensimmäiset kerrat sujuivat aivan leppoisasti. Vähitellen sain rakennettua luottamusta ja käsittely alkoi sujumaan aina vain paremmin. Mutta erityisesti väsyneenä raivokohtauksia tuli. Moni asia helpottui sitä mukaa, kun pentu oppi asioita. Esimerkiksi pissalle oli mukavampi mennä niin että Pontus kipitti itse pihalle. Autoon tai sohvalle nostaminen taas olivat pennun mielestä ihan hyväksyttäviä asioita.

Ulkona liikkuminen oli aivan painajaista! Kun horisontissa näkyi ihminen tai koira, sai Pontus hirveän raivokohtauksen. Kiersin kaikki muut liikkujat mahdollisimman kaukaa, ettei Pontus pääsisi hyökkäämään kenenkään käteen. Liikuimme Pontuksen ensimmäisenä talvena hyvin paljon Järvenpään kävelykadulla, siellä oli tilaa kuljeskella riittävän kaukana muista ihmisistä. Kun kävelylenkit alkoivat mennä vähän paremmin, aloitettiin pienten temppujen tekeminen. Pontus sai hypätä kiville, penkeille ja kannoille, joskus heitin nameja maahan etsittäväksi. Kiville kiipeily on säilynyt näihin päiviin asti, onhan kuvienkin ottaminen tällä tavoin paljon helpompaa.

Ihmiset, koirat, jopa fasaanit olivat Pontukselle pelottavia. Mutta ukkonen, ilotulitus tai autokorjaamo – eipä niissä mitään ihmeellistä ole ollut koskaan. Vain elävät olennot pelottivat. Se jopa pissasi alleen kun vieras ihminen tuli lähelle. Onneksi meillä oli tuohon aikaan Eppu. Pontuksella oli yksi koirakaveri, jota ei tarvinnut pelätä ja jonka kanssa saattoi leikkiä vapautuneesti. Kun Pontus oli nuori, sen mutkalla olevasti hännästä näki selvästi, milloin tilanne oli jännittävä. Pikkuhiljaa, kun koira lähestyi kahden vuoden ikää, alkoi häntä suoristua. Tuntui hienolta, kun eräänä päivänä tajusin tuon ilmiön kadonneen kokonaan. Paitsi kerran mutka palasi… Oli lämmin elokuinen päivä, mustia pilviä näkyi jossain kaukana. Päätin silti lähteä kävelylle Pontuksen kanssa, tottahan toki ehtisimme takaisin ennen sateen alkua. Väärin meni! Jouduimme kunnon sadekuuron keskelle, sellaisen, jossa sadevesiviemärit eivät vedä ja vaatteet kastuvat läpimäriksi vain muutamassa sekunnissa. Parikymmentä minuuttia rankkasateessa ja tuloksena oli vesihäntä. Kivuliaaseen olotilaan saatiin onneksi helposta jo seuraavan päivänä, mutta olipa kurjaa aiheuttaa parhaalle kaverille mokoma vaiva. 

Aluksi näytti, ettei Pontuksesta saisi harrastuskoiraa, ja agilityn voisi unohtaa ainakin kilpailemisen osalta. Aloitimme kaikesta huolimatta ohjatut treenit aivan normaalisti. Totta kai moni asia tuntui hankalalta. Esimerkiksi viereisellä kentällä treenaavat koirat olivat hyvin jännittäviä. Mutta loppujen lopuksi mikään ei tuntunut olevan Pontukselle sen vaikeampaa, kuin yleensäkään nuorille koirille. Taitojen ja itseluottamuksen karttuessa kaikki sujui aina vain paremmin. Totta kai piti varoa, etteivät muut ryhmän koirat tulleet liian lähelle ja ettei mitään yllättäviä tilanteita kehity. Rähinöiltä ei toki vältytty, mutta valtavan hienosti Pontus sopeutui ryhmätreeneihin. Tällä hetkellä kisaamme 2-luokassa, eikä Pontus ole missään vaiheessa ollut se heikoin lenkki. Taitavamman ohjaajan kanssa tuo koira olisi päässyt pitkälle. 

Meille oli suorastaan pelastus Koirakoulu Verkossa -kurssit. Kotona omaan tahtiin tapahtuva treenaus sopi meidän tilanteeseemme loistavasti. Pontus on ollut innokas oppilas, ihan mikä tahansa puuha käy. Kärsivällisyyttä ja sinnikkyyttä voisi joskus olla vähän enemmänkin, mutta enhän minäkään ole täydellinen ohjaaja. Hyviä ajatuksia saa myös seuraamalla Eläinkoulutusblogia. Olen päässyt Pontuksen kanssa niin pitkälle, että taustoja tuntematon pitää Pontusta aivan normaalina koirana. Reaktiivisuus tai resurssiaggressiivisuus eivät ole hävinneet olemattomiin, mutta ennakoinnilla ja varovaisuudelle pärjäämme missä vain. On pidettävä huoli, ettei kukaan koske koiraan yllättäen, annetaan ruokarauha, väistetään lenkillä muita koiria ja rauhoitutaan kaikissa tilanteissa. Loppujen lopuksi Pontuksesta on tullut helppo koira, joka osaa kerjätä kauniisti, ehdottaa reittejä kävelyllä ja odottaa treeneissä nätisti häkissä omaa vuoroaan. Vain haukkuminen kiihtyessä, siis aivan kamala louskutus, on pieni vika hienossa koirassa. Kun itse hermostun kovista äänistä, niin tässä on joskus vähän kestämistä.

Olen miettinyt sitä, että mitä jos Pontus olisikin aikoinaan päätynyt jonkin muun lemmikiksi. Taitavissa käsissä koirasta olisi saanut hyvän harrastuskaverin moneen lajiin ja käytösongelmiin olisi löytynyt ratkaisu nopeammin. Toisaalta tietysti, olisi koiralle voinut käydä huonomminkin kuin päätyä minun kaverikseni. Sain aluksi sellaisia kommentteja, kuin että “en katsoisi tuollaista käytöstä päivääkään” tai että kolinapurkilla saisi rähinät kuriin. Toisaalta kannustavia kommentteja ja hyviä neuvoja tuli myös runsaasti. Helppoa ei ole elämä aina ollut Pontuksen kanssa, mutta tällä hetkellä olen ylpeä hienosta koirastani. 

Vaikka onhan se koiranlukutaito minulta myös pettänyt… Eräänä päivänä Pontus päätti, että takkia ei enää pueta. Oireita oli ollut jo aiemmin, mutta olin typerästi ajatellut, että eiköhän se vaatettaminen onnistu, kun on tähänkin asti onnistunut. Mutta niin vain kävi, että kun en ollut kuunnellut koiraani, se joutui huutamaan minulle. Hammasta olisi tullut, ellen olisi lopulta uskonut takin pukemisen olevan epämiellyttävä tapahtuma. Tietysti olimme juuri menossa Ylläksen pakkaskeleihin, eikä aikaa harjoittelulle ollut kovin paljoa. Kuonokoppaa oli onneksi jo opeteltu käyttämään, joten turvauduin hätäratkaisuun takin soljen kiinnittämisen ajaksi. Pään pujottaminen kaula-aukosta sujui Pontukselta lyhyen harjoittelun jälkeen helposti, ongelma oli vain tuo solki. Selvittiin siitäkin, ja vahingosta viisastuneena opetin myös valjaiden pukemisen omaehtoiseksi

Pontuksella oli ikää kaksi ja puoli vuotta siinä vaiheessa, kun Aatu muutti meille. Eppua ei enää ollut vastaanottamassa uutta pentua. Aatun kohtaaminen oli Pontukselle niin suuri järkytys, että namit putosivat suusta. Meni muutama päivä, ja Pontus yritti hermostuneesti leikkiä pennun kanssa. Meni viikko ja nämä kaksi leikkivät kuin vanhat tutut. Aatu on taitava lukemaan Pontuksen mielialoja, eikä ongelmia ole ollut. Muutaman kerran Pontuksella on hermo mennyt, mutta nopeat tilanteet ovat olleet lähinnä rähähdyksiä. Jussin kanssa on jokunen ottelu tullut, mutta niissäkään ei ole käytetty hampaita. 

Rutiinit sopivat Pontukselle. Nukkumaan mennään säntillisesti, ja sitä ennen pestään hampaat. Tai ainakin otetaan “hammastikku”. Ruoka olisi paras tarjota oikeaan aikaan ja sohvalla olisi suotavaa olla oma paikka vapaana. Tassujen pyyhkimisen jälkeen kuuluu saada nami. No, nameja saa vaikka mistä! Vaikka siitä kun lenkillä löytää koiran!